Perjantain jaarittelut

Tämän hiljaisen perjantain ratoksi lueskelin kaiken maailman blogeja ja eri linkkejä pitkin pomppien bongailin kaikkea uutta ja lopulta eksyin lapsettomuudesta kärsivien seurueeseen.
Tässä erästä lapsettomuuskertomusta läheltähkö (onko se sana..?) seuranneena en voi muuta kuin nostaa hattua ihmisille, jotka jaksavat käydä sitä hurjuutta läpi - ja kyllä vain, minua ainavaan itkettää vihdoin viimein testeihin ilmestyvät plussat ja hyvät uutiset. Olen edelleen sitä mieltä, että hyvät ihmiset ansaitsevat lapsensa, enkä voi käsittää miksi se joskus on tehty niin saamarin vaikeaksi.

Itselleni sanottiin kahdeksan vuotta sitten, 21-vuotiaana, etten tule koskaan saamaan lapsia. Tuolloin se ei haitannut, ajattelin vain että yksi murhe vähemmän. Lääkäri vain totesi faktat yks'kantaan, otin asian ainoana totena enkä edes ruvennut kritisoimaan tai penäämään oikeuttani vaihtoehtoihin. Vuosien mittaan asiaa ei tarvinnut edes pohtia ja mikä parasta, pitkästä parisuhteesta huolimatta meiltä ei ole koskaan ikinä kuunaan milloinkaan kyselty niitä "koska..", "eikö jo..", "milloinkas.."-kysymyksiä. Voin vaan kuvitella miten paskamaista semmoisiin uteluihin on vastailla.

Tietenkin se tuntui kurjalle kuulla, että miehiltä kyllä otetaan spermat talteen pakkaseen, jotta suvunjatkuminen varmistettaisiin, mutta eipä ei naisilta. Käristetään munasolut ja toivotellaan parempia jatkoja. Mitä tasa-arvoa sekin on.. Mutta summa summarun, koska minun ei ole tarvinnut edes miettiä "josko jonain päivänä äidiksi", en voi mitenkään edes yrittää kuvitella miten julmaa se on, kun kaikista mahdollisista yrityksistä huolimatta flaksi ei käy.

Noin vuosi, puolitoista sitten saimme kuulla, että ehkä mahdollisesti sitten kuitenkin voisimme ehkä mahdollisesti ainakin yrittää lasta. Ehkä mahdollisesti. Minulla on ehkä jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä ilman varsinaista lääkitystä raskausaika, mikäli elimistölleni kelpaa vaihtoehtoinen niukka lääkitys. Sitä ei voi etukäteen tietää testaamatta. Nyt on ajankohtaiseksi tullut se testaus. Tarkoittaa konkreettisesti nykyisen lääkityksen purkamista ja siirtymistä interferoni-hoitoon. Mikä taasen tarkoittaa pistämistä joka helvatun päivä (en tykkää, en en en, mutta kai sen kestäisi).

Ensimmäinen puoli vuotta tuon tiedon jälkeen meni tottakai-ajatuksen kanssa. Sen jälkeen tuli empiminen. Oletan, että nyt käyn läpi sitä minkä muut ovat käyneet jo silloin parikymppisinä, viimeistään 2-vitosina. Kumpaa haluan, lapsia vai muuta, mitä häh miten kuka ja milloin. Lähes 10 vuotta siis myöhässä. Minun mielestäni kukaan ei voi olettaa, että heti olisin valmis kokeilemaan olisiko minusta (lääketieteen puolesta) äidiksi (lääkärihän haluaisi testata ja hetioitis kokeilla raskautta, olisin heille melkoinen koekaniini). Muilta osin (omasta mielestä..) pahasti näyttää siltä että.. ei.. Varovaisesti kyllä, mutta tällä hetkellä kallistun tuohon. Ehkä osin siksi, etten tiedä jaksanko lisää mahdollisia (kun ei voi etukäteen tietää) rankkoja hoitojaksoja, kunnon ja tilanteen heikkenemistä, osin taas siksi etten näe itseäni äitinä. En vain näe, koen ennemminkin että parempi etten edes lähde siihen rumbaan, missä pilaisin viattoman ihmisen elämän synnyttämällä hänet tähän maailmaan. Aika karua, I know. Mieluummin hemmottelen ne monet kummilapset ja tulevat tätin kullanmurut pilalle.

Jaa-a, se on kyllä monesti nähty että tämän tytön mieli vaihtuu nopeammin kuin sukat, mutta tällä hetkellä se testaus jää ainakin ensi kevääseen. Mies oli ihme kyllä heti on-board mun kanssa, olisin saattanut odottaa hänen taholtaan ainakin pienoista pettymystä.. Tai sitten hän vain peitti sen tosi hyvin. No, kummin vaan, ainakin vuosi vielä kaksin ihan ajatuksissakin.

Mutta tämmöistä tälle perjantaille.

--
Ennen kuin ehdin postailla tämän, tapasin juuri ehkäpä maailman positiivisimman ihmisen - seitsenkymppinen muori, juuri avioeronnut, naureskeli ja nauratteli. Kertakaikkisen täydellinen perjantain työpäivän päätös! Toivottelimme toisillemme viriiliä ja virkeää viikonloppua - kuinka mukavaa olisikaan olla paikalla kun hän ensi viikolla tulee asioimaan.. Päivän pelastus, tuollaisia lisää ja tuollainen haluaisin itsekin olla.. Siihen pyrittäköön.

aurinko aurinko lettuja paistaa

Aurinko ilahduttaa tänään oikein antaumuksella, mikä mahtava sää olisikaan olla rinteessä!
Muutama este on sillä tiellä.
Sattuu, edelleen, vähän vaihtelevasti. Varmasti oma moka, tuskin vielä on tarpeen irrotella imuroimalla, silittämällä ja pyykkiä pesemällä, muttakun alkaa netissä roikkuminenkin olla vähän tylsää ja kaikki mahdolliset lehdet on luettu.
Isä opetti, ettei aurinkoisella säällä saa katsoa sisällä telkkaria. Mulla odottaa tuossa hyvä läjä Heroesia, muttakun ulkona paistaa aurinko niin en voi niitä katella. En minä kyllä uloskaan uskalla mennä, liukastun vielä.. Hmm. Dilemma.

Onneksi pian on viikonloppu. Sitäkin odotan kuin hullu puuroa. Perjantaina mennään hienosti syömän hienoon ravintolaan ja, kuten ystävä asian ilmaisi, juodaan mahdottoman kalliit hutikat (muut juo jos juo, minä en. Lopetin senkin "ilon". Siis kiitos kipulääkkeiden..). Lauantaina pääsen toivon mukaan näkemään Ystävää, jota en ole aikoihin nähnyt, ja juhlimaan kaverin synttäreitä. Sunnuntaina vietetään vielä veljentyttären synttärit. Neiti melkein-4v kysyi, pääsethän täti juhliin? Sanoin että tietenkin, kuinka niin. "Näet sitten Danielin". Jaha. Se on nuorena se vitsa siis väännettävä. (Joskin saatan nuo lastenjulat jättää suosiolla välistä, alkavat kuitenkin sunnuntaina tietääkseni jo kymmeneltä, harvoin siihen mennessä saan itseni lastenjuhlakuntoon. Ellei sinne sitten haluta jonkin sortin monsteria?)

Nyt lähden ripustamaan pyykit, sitten syön, en silitä enkä imuroi enää, vaan katson yhden jakson verran Heroesia. Ja ehkä venyttelen samalla. Kait mä sen olen ansainnut..

Pieni ihminen

Semmoinen on minun veljentyttäreni. Pieni mutta uskomattoman fiksu. Miten vajaa nelivuotias voikin tietää niin paljon, vai huijaako hän vaan minua? Voiko niin pieni huijata?
Huippu on se muksu. Pienet keijunsiivet selässään liihotellut koko aamun :) Toisin sanoen, minun aamuni ainakin alkoi hyvin.
Toivottavasti muidenkin.

synttärihuumaa

Sitä oli riittämiin sunnuntaina. Ensin kummitytön isosiskon ja iltapäivällä kummitytön (eri perheissä on nämä tytöt). Mieltä lämmittää ehkä ihan kohtuullisen kauan puhumaan oppineen nassikan hihkailema kummin nimi, väliin tuli ihan kummikin. Ihana <3 Vähän jäi harmittamaan suklaakakku, jota ei saatu, ja jossa tuntui olevan syntisen paljon suklaata..

Kolmivuotta täyttävä kummityttö sen sijaan oli hitusen hiljaisempi. Pitää ehkä vierailla vähän useammin. Syytän välimatkaa, vaikkei saisi.. Mutta jahka lopulta muutetaan saattaa kummitytön perhekin joutua taipumaan ja matkailemaan Savon sydänmaille. Siinä on Karjalan likat ihmeissään, toivottavasti ainakin :D