On tämä nyt jo kumma!
Selkä prakas, TAAS!
Mikä helvetti siinä onkaan, että juuri kun on kivaa ja muutenkin homma bueno, niin hups vaan ja mun jalat menee alta. Eikä siis sen takia että esimerkiksi joku komea miespuolinen henkilö suuntaisi katseensa minuun, ei ehei, sellainen nyt ei ole hyytelöittänyt jalkoja ennenkään. Vaan kivusta, joka ei oikeastaan ole edes paha alkujaan, se vaan vie jalat alta. Kipu tulee sitten valkealla ratsulla perässä.
Illalla paras asento oli seistä samalla tavalla kuin Martti Suosalon roolihenkilö mutta kaltevoituneena vasemmalle. Aamulla sama juttu, läpi yön heräsin asentoa vaihtaessa. Nyt sattuu all day long.
Ensimmäisen rentouttavan otin noin 2 tuntia sitten. Nukutti, ei muuta. Nyt otan toisen. Omalääkäri käski mennä lääkäriin (buahhahhaa, lääkäri käskee lääkäriin, how ironic..) jos sekään ei auta. Ja kun mä en just nyt haluais. Toiveet on kovat tuon toisen Sirdaludin suhteen.
Eniten vituttaa että meni ratsastustunti ja emätyttöilyilta sivu suun. Prkl! Molemmat kyllä saa siirrettyä, mutta SILTI!! En. Ala.
Sekään ei juuri nyt auta, että oli ehdottoman mukava ilta eilen. Absolutely. Peli oli hyvä, tiukka ja tarjosi sopivasti huutomateriaalia. Ystäviä oli erittäin hyvä nähdä, aivan käsittämättömän liian pitkästä aikaa sillä ohi oli mennyt ystävän äidin kuolema, jolloin en siis ollut tukena. Itse sanoisin että anteeksiantamatonta, mutta kaipa se tie on tosiaan kaksisuuntainen.. Aina ei jaksa, etenkään kun on surua enemmän kuin yhden ihmisen tarvitsisi kantaa. Parannan tapani, lupaan.
Ja, mikä parasta, EN laulanut karaokea lähibaarissa! Annan itselleni pisteen siitä. Se on jo toinen! Ooh, näköjään nyt hetkeksi unohdin tän selän, mutta onneksi sillä on sellainen ikioma tahto ja valta ja noooin se sieltä sitten taas muistuttelee. Nyt sitä Sirdaludia, kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti